|
LYHYT JOHDANTO / HISTORIIKKI SIITÄ, MITEN ALOIN KIINNOSTUA RADIOISTA JA RADIOAMATÖÖRIHARRASTUKSESTA: Näin se alkaa:
English Summary Ennen vuotta 1956 Ollessani pikku poika, sain isältäni vanhan polkupyörän dynamon. Avasin sen ja nuuskin sen ihmeellistä hajua. Jälkeen päin tiesin hajun olevan shellakan hajun. Purin tietenkin dynamon ja käämit otin talteen. Myöhemmin kotona tyhjeni läkkipeltinen ns. heftarulla, (siinä oli kangasteippiä, jolla sidottiin haavan päälle kiedottu sideharso) -sain rullan ja käärin dynamosta purkamani käämin siihen. Taskulampussa oli 4,5 voltin patteri, niin kuin paristoa siihen aikaan sanottiin -kytkin patterin käämien päihin. Minulla oli jokin pieni metallipellin palanen siinä pöydällä, joka yht´äkkiä tarttui heftarullan kylkeen. Se oli ihmeellistä, että metalli tarttui toiseen vaikka ei ollut liimaa, eikä mitään...! No, eihän se metallipala siinä kauan pysynyt, kun patterista loppui virta. Se patteri piti laittaa uunin pankolle latautumaan.
- Muuten, pattereita ns. "elvytettiin" lämpimällä uunin pankolla ja laitettiin suolaa patterin pien päälle luullen, että se latautuisi siinä lämpimässä. Hellesens-pattereita pidettiin siihen aikaan (1950-luku) parhaina. En muista muita merkkejä kuin suomalainen Airam ja mainittu tanskalainen Hellesens. Jos joku muistaa muita merkkejä samalta vuosikymmeneltä, pyydän mailaamaan osoitteella: ossi.junnila(at)gmail.com .Jokin hämärä muistikuva minulla on, että olisi ollut Petrix..Pertrix ja Varta siihen maailman aikaan. tms..
(Vuosi 1956) Kun aloin rakennella pieniä sähkömootoreita, norjalaisen ODD RÖNNINGEN´in Pieniä Sähkömoottoreita-kirjasta, pattereita tarvittiin moottorien pyörittämiseen. Aika kului rattoisasti moottoreita rakentaessa. Ongelmana oli vain pattereiden lyhytikäisyys. Siihen aikaan en vielä tiennyt sähköverkosta saatavista pienjännitteistä - virtalähteistä. Myöhemmin aloin tehdä loppuun kuluneista pareista uudelleen lataamalla voimanlähteitä moottoreita varten. Apteekista ostettiin salmiakkijauhetta, joko ruskeaa tai valkoista. Sitä sekoitettiin veteen sopiva määrä ja vanha pariston hiili ruunikivipusseineen sekaan, josta tuli tietenkin plus-napa ja sinkkilevynpalasesta miinus. Tällainen pari antoi n. voltin verran jännitettä, ehkä hiukan yli. Tällaiset itse tehdyt parit eivät kestäneet läheskään niin hyvin kuin tehdastekoiset. ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Vuosi 1956
..Muutimme vuonna 1956 maaseudulta Ouluun. Sain Seppo ja Pekka -nimiset kaverit, joiden isoveli Esko oli radioamatööri. Esko oli varoittanut menemästä huoneeseensa. Kuitenkin se kielletty hedelmä kiinnosti siinä määrin, ettemme voineet vastustaa kiusausta, vaan Eskon poissa ollessa menimme sinne . Seppo naksautti "suuresta kaapista" sähköt päälle. Siinä oli isoja mittareita, jotka heilahtivat ja sinne tänne syttyi merkkivaloja. Kohta virrankytkemisen jälkeen "kaapista" alkoi kuulua kohinaa, rutinaa ja kitinää. Seppo pyöritti jotain melko kookasta nuppia ja "kovaäänisestä" alkoi kuulua puhetta jonkinlaisen vinkunan ja purinan seasta. Ihmettelin suu auki tuota rakkinetta sen huoneen nurkassa.
Saimme käsiimme Eskon tekemän taskuradion. Seppo sanoi sen olevan Tasku-Matti. Osat oli sullottu saippuarasiaan. Sehän se vasta ihmeellinen peli olikin, kun ei tarvittu mitään "lankoja" ja noin pienikin vielä. Korvakuulokkeesta suhinan seasta kuului Oulun paikallisaseman AM-lähetystä. Avasimme saippuarasian, - mitä ihmettä. Siellä oli kummallisia osia ristiin rastiin ja kaksi lasiputkea, joiden sisältä kiilui heikko punertava hehku; että saippualoovassa tuollainen ja "ratio" vielä!? Innostuin sillä hetkellä niin, että aloin kysellä Sepolta, miten minäkin tuollaisen saisin. Seppo, Eskon pikkuveli oli näistä asioista jo sen verran perillä, että aloimme aluksi miettiä kidekoneen "sielunelämää". Kovan ruinaamisen jälkeen sain ostaa 2000 ohmin kuulokkeet, "säädettävän" kiteen ja muutamia banaani- ja runkopistokkeita oululaiselta Radioliike Oksalta Kauppurienkadulta, Talousseurantalossa. Illan aherrettuamme saimme kidekoneen valmiiksi, ihan noin "kelluvalla" kytkentätyylillä pöydälle vain. Taisi siinä sormetkin saada osansa tuhratessamme tinaklönttejä 100 Watin kuparikärkisen kolvin kanssa,...
...mutta ilo oli siltikin ylimmillään... SE TOIMI, JA SIITÄ KUULUI ------- No, sitten piti saada parempi antenni kuin joulukuusen hopeanauha. Niin ja maajohto tietenkin. Oulun AM-asema kuului näinkin heikolla antennilla, kun radiomastot olivat vain muutaman kilometrin päässä kodistani. Isälläni oli pienehkö rautalankavyyhti, jossa oli kymmenkunta metriä ruostunutta rautalankaa. Siitä se antenni tehtiin paremman materiaalin puutteessa. Lanka laitettiin tulemaan ikkunanraosta sisään. Langan toinen pää kiinnitettiin lyhtypylvääseen, josta myöhemmin jouduin puhutteluun. Nääs, sähkölaitoksen asentajat olivat sen huomanneet ja tulivat varoittelemaan, ettei tolppaan saa kiinnittää mitään lankoja. Maajohtona oli lämpöpatteri. Oli se ihme ja kumma, kun tuollaisesta hässäkästä kuului hyvin radiolähetystä, kunhan sai rassattua kiteestä neulan "oikeaan paikkaan". Alkuaikana kuuntelin joka ilta niin myöhään kuin lähetystä siihen aikaan oli. Neuvostoliittolaiset asemat kuuluivat ainakin talvisaikaan hyvin voimakkaasti ja tahtoivat tulla Oulun aseman päälle. Tuohon aikaa jokaisella eri vastaanottimella olisi kait pitänyt olla kuuntelulupa. Kidekone piti piilottaa sängyn alle, jos vaikka radiolupientarkastaja olisi saanut vihiä, että täällä talossa kidekoneella kuunnellaan ja vielä ilman lupaa.
Tästä eteenpäin ruokahalu kasvoi niin, että aloin kokeilla enolta myöhemmin saamastani Taskuradiot ja Transistorit -nimisestä kirjasta ensin erilaisia kidekoneita ja sitten myöhemmin jo 1- tai 2-transistorisia radioita. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, kyseinen kirja on luettu aika tarkkaan. Olen rakentanut melkein kaikki siinä esitetyt radiot. Suur kiitokset Osmo A Wiiolle sekä Unto V Somerikolle hyvästä harrastekirjasta. Kirjassa kerrottiin vain se oleellinen saadakseen vastaanottimen helposti ja pian toimimaan ja "turha" teoria oli jätetty vähemmälle. Kirja on ollut minulle hyvin tärkeä jo nuoruuteni vuosina, sillä olenhan "käytännön mies", en teoreetikko. Tämä kirja, Eskon laitteet sekä myöhemmin Eino OH8EA ovat olleet johdattamassa minua radioamatööriksi. Einon, RTV-ammattilaisen taidokkaasta ja käytännön läheisestä neuvonnasta olen saanut kovaan kallooni sullottua hitusen verran teknistä tietämystä.
Olemme nim. olleet 80-luvulla Einon, OH8EA:n kanssa työkavereita. Hän alkoi puhua radioamatööritoiminnasta, koska oli jo suorittanut radioamatööritutkinnon ja saanut luvan toimia radioamatöörinä. Eikan ystävällisellä avustuksella suoriuduin vuonna 1980 kokeista ja aloin välittömästi itseni perehdyttämisen radioamatöörilaitteiden saloihin, onnistumisen ja erehdyksenkin kautta. Tässä sitä nyt ollaan, maailman parhaimpiin ja mielenkiintoisimpiin harrastuksiin lukeutuvan radioamatööritoiminnan parissa. Aktiviteettini bandeilla on ollut melko vähäistä. QSOja on tullut vain muutamia tuhansia. Kilpailut eivät ole kiinnostaneet vähääkään, sillä maailma on täynnä kilpailua. Olenkin ajatellut näin: Harrastuksessa ei saa olla minkäänlaista kilpailumieltä. Rakentelen mieluusti, joskin iäkkäämpänä rakentelu on jäänyt aika lailla minimiin.
--------------------------------------------------------------------------------------------
Toisaalla on osa aikaansaannoksistani, nuoruudesta aina tähän päivään saakka. Toivon, että näistä olisi edes hiukan hyötyä ainakin aloitteleville radioamatööreille tai muuten elektroniikasta kiinnostuneille. Usein projektien toteuttamisen esteenä on piirilevykuvan puute. Olen suunnitellut joihinkin kytkentöihin jonkinlaisen yksinkertaisen piirilevyn, joita jokainen voi itse halunsa mukaan parannella. Yksinkertaisissa kytkennöissä voi melkein suoraan "siirtää" kytkennän piirilevylle, kuten antennivahvistimet-osiosta voidaan havaita.
************************ ************************ *********************** Tässä yhteydessä kiitän kaikkia niitä henkilöitä, joiden julkaisemia artikkeleita ja kuvia olen sivuilleni lainannut. Ilman heitä en ehkä olisi tässä. Näiden suurenmoisten lainattujen joukossa on hitunen omaakin oivaltamista. Harrastus on opettanut alkeita "radioaaltojen ihmeellisestä maailmasta". Ikä vain ei tällä tavalla riitä täydellisyyteen pyrkimisessä.  Ossi Junnila OH8OO |
| English Summary A
short introduction on how I started to take an interest in radios and
radio amateurism. This is how it begins: In
1956 we moved to Oulu from the countryside. I got friends called Seppo
and Pekka, whose big brother Esko was a radio amateur. Esko had warned
us not to go to his room. However, the forbidden fruit interested us so
much that we couldn´t resist the temptation and we went into Esko´s
room while he was absent. Seppo switched on the lights in "a big
cupboard". There were big meters in it, which were swinging and
signal lights blinking here and there. Soon after switching on the
electricity you could hear a humming noise, cracking and even squeezing
in "the cupboard". Seppo turned quite a big button and in
"the loudspeaker" you could hear speech, among some sort of
peeping and purring. I was gazing at that rattletrap in the corner of
the room. We
got hold of a pocket radio Esko had made. The parts were stuck into a
soap box. That was a small miracle, as you didn´t need any "wires"
and it was so small. In the earplug we could hear among whistling the AM
broadcast of the Oulu local radio station. We opened the soap box. It
was a small wonder, there were small parts criss cross and even two
glass tubes, inside which there was a weak red glow, a soap box
containing that sort of thing and it´s supposed to be a radio! I was
bitten by a radio bug very hard at that moment and I started asking
Seppo how I could get such a thing. Seppo already knew so much about
these things that we started to observe "the mental life" of a
crystal set under Seppo´s guidance. After a lot of asking I was allowed
to buy a 2000 ohm headset, an adjustable crystal and some frame plugs at
the Oulu Radio Shop Oksa. After working for one evening we had the
crystal set ready, using a "floating" coupling method on a
table. I think our fingers got their share, too, as we were clumsily
putting together lumps of tin with a copper-tip solder. In
spite of that, there was no limit for our joy, it worked and you could
listen to it. Well,
then of course we had to have a better aerial than a Christmas tree
decoration silver string. And the ground wire of course. The Oulu
station could be heard with such a modest aerial, as the mooring masts
were only a few kilometres from my home. My father had a small reel of
iron wire, which had about ten metres of rusted iron wire. Lacking
better material, we made that into an aerial. We had it come in through
a crack by the window. The radiator was the ground. It was a miracle
that you could hear radio broadcast in such a rattletrap if you only
could put the needle of the crystal in "the right place". In
the beginning every night I listened to the broadcasts as late as there
was any. In the wintertime the Soviet stations could be heard very
clearly upon the broadcasts of the Oulu station. You can´t speak about
selectivity as far as crystal sets are concerned. From
then on, my appetite got so big that I started experimenting along the
instructions of a book called Pocket Radios and Transistors , which I
later got from my uncle, first different kinds of crystal sets and then
later even one-or two-transistor radios. As you can see in the picture
below the book was read pretty thoroughly. I have constructed nearly all
the radios presented in it. My
warmest thanks to Osmo A. Wiio and Unto V. Somerikko for a good hobby
book. The book was very important for me already in my youth, for I´m
"a man of practice", not a theoretician. This book in addition
to Esko´s equipment and later Eino have given me an introduction to
radio amateurism. In the 80´s I was a colleague of Eino, OH8EA. He started to talk about radio amateurism, because he had already passed the test for the licence. With Eino´s kind assistance I passed the tests and immediately started getting acquainted with the secrets of radio amateur equipment, experiencing successes and failures. And here we are then, doing radio amateurism, one of the best and most interesting hobbies in the world.
Back in the 1950's, a rather peculiar thing happened with electric ovens: Suddenly, some ovens began playing back music from a Finnish radio station. Radio towers in Oulu were located in the Kastelli suburbs with many households close enough to start receiving the AM transmissions thru their ovens that apparently resonated on the same frequency. In those days, it was required for everyone to have a radio receiver permit, so I wonder if all oven-owners should have had a permit for their radio-ovens as well? :)
|
